Salli Hantunen suunnitteli jatko-osaa elämäkertakirjalleen sillä häneltä jäi paljon kertomatta ensimmäisessä kirjassa. Tammikuussa 2017 saimme suru-uutisen: Salli Hantunen oli nukkunut pois joulupäivänä 25.12.2016. Salli oli syntynyt 3.4.1911. Hänen kuolinilmoituksessaan luki: Ei täältä kauniimmin lähteä vois, kuin nukkua hiljaa pois.
Sallin muistoa voi kunnioittaa Kantin palvelutalon virkistystoimintaa tukemalla. Tilinumero: FI77 1239 3007 2005 90. Viite: ”Salli Hantusen muistoa kunnioittaen”.
Vaikuttava Salli
Vierailimme Naisyhdistyksen puheenjohtajan, Irma Marttilan, kanssa Naisyhdistyksen seniorijäsenen, 104-vuotiaan Salli Hantusen, luona maaliskuussa 2016.
En tuntenut Salli Hantusta entuudestaan enkä tiennyt hänen vaiheistaan. Tapasin matalaäänisen, tomeran naisen, josta sain heti vaikutelman, että siinä oli nainen, joka osasi tarvittaessa näyttää kaapin paikan.
Myöhemmin sain käsiini Sallin 92-vuotiaana kirjoittaman elämäkerran.
Kirjan luettuani, tiesin ensivaikutelmani osuneen oikeaan. Salli Hantunen on tarkkanäköinen, määrätietoinen ja jämäkkä nainen; kirjassa hän käy kirjanpitäjän tarkkuudella läpi elämäänsä. Tarinan rungoksi hän on valinnut asuinpaikat: Elämäni asunnot. Lihaa luitten ympärille antavat muutamat tarkkanäköiset kuvaukset. Niiden perusteella pääsee kurkkaamaan kirjailijan sisimpään ja näkemään, että siellä asuu viisas ja mahtava havainnoija.
”Näin sen olen kokenut – Salli Hantusen elämäntarina” kirjan esipuheessa Salli Hantunen toteaa:
”Olen lyhyesti kahlannut tässä kirjasessa koko elämäni saaton. Sen, mikä on jäänyt muistini pohjalle. Paljon on jäänyt sanomattakin. En halunnut loukata ketään ja sen vuoksi olen arimmista asioista vaiennut.”
Kotiompelijasta kirjanpitäjäksi
Salli Hantunen syntyi Jaalassa 3.4.1911 ja muutti Helsinkiin 16-vuotiaana, marraskuussa 1927. Salli on aina ollut taitava käsistään ja hänellä oli tarkka silmä. Hän tienasi elantonsa kotiompelijana 18 vuoden ajan. Vuonna 1930 hänet vihittiin Laurin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna poika, Seppo.
Vuonna 1945 Salli Hantunen tuli siihen tulokseen, että oli alanvaihdon aika. Hän siirtyi Suomen vaatetustyöntekijäin liiton kirjuriksi ja aloitti neljävuotisen liikekirjanpidon kurssin.
Taitava ja täsmällinen Salli pyrki määrätietoisesti urallaan eteenpäin. Hän siirtyi arvostetumpaan ja paremmin palkattuun kassanhoitaja-kirjanpitäjän tehtävään Maa- ja Sekatyöväen Liittoon. Siellä hän toimi myös epävirallisena naistoimitsijana.
Vuonna 1949 Salli Hantusta pyydettiin virkaan, johon oli omien sanojensa mukaan myös tähdännyt, Suomen Autoalan Työntekijäin Liittoon kassanhoitaja-kirjanpitäjäksi.
Sos.dem. puolueessa ja SAK:ssa alkoi syntyi hajaannusta. Suomen Autoalan Työntekijäin Liitossa suuntariidat eivät Sallin mielestä paljoa tuntuneet, mutta kuitenkin hän huomasi, että siellä ”väreili ikään kuin ilmassa sellainen luottamuspula”.
Salli tunsi, ettei istunut enää kovin tukevasti kassanhoitaja-kirjanpitäjän tuolillaan; puheenjohtaja oli ottanut hänet silmätikukseen. Tilanne johti lopulta irtisanomiseen. Kassakaapin avainta Salli ei suostunut luovuttamaan ennen kuin tilintarkastajat olivat tehneet tarkastuksen. Salli sai heiltä kiitettävän lausunnon ja kirjoittivatpa lisäksi Sallin työtaidoista pitkän kappaleen suositukseksi.
Salli Hantunen palkattiin saman tien Suomen Pienviljelijäin liittoon. Hänen tehtävänkuvansa laajeni ja kirjanpidon lisäksi hoidettaviksi tulivat maatalouspalkkiot ja kivenraivauspalkkiot. Niistä liitto oli tilivelvolliselle maataloushallitukselle.
Sallin toimenkuvaan kuului nyt myös edustustehtäviä. Työtovereita huvitti se, että edustustehtävät jakaantuivat aika lailla niin, että Sallille osuivat kahvitilaisuudet ja toiminnanjohtajalle tilaisuudet, joissa oli ruokatarjoilu.
Toiminnan nainen vapaallakin
Salli Hantunen toimi pitkään myös isännöitsijänä. Alppilan eläkkeensaajissa hän on ollut perustamisesta lähtien, samoin Lomakoti Kotorannassa. Kotorannassa hän toimi myös vapaaehtoisena lomaohjaajana. Hän on ollut aktiivinen toimija myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa.
Eläkkeensaajien Keskusliiton toimistolla Salli istui tietokoneen saloihin tutustumassa viikon verran ja siirtyi sen rohkaisemana tietotekniikkakursseille. Tietotekniikkakiinnostuksen siivittämänä Salli julkaisi elämäkertansa 92-vuotiaana.
Hän toimi myös Alzheimerin tautia sairastaneen miehensä hoitajana. Vuonna 1984 hänen miehensä Lauri kuoli.
Salli kertoo kirjassaan, kuinka hän sai puhelun vuonna 1988 Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitosta. Hänelle ilmoitettiin, että hänet oli nimitetty yhdeksi johtokunnan jäseneksi vastaperustettuun Kallion lähimmäispalveluyhdistykseen. Salli oli tuolloin 77-vuotias. Yhdistys aloitti pienestä, mutta he tekivät toimintaansa määrätietoisesti tunnetuksi järjestämällä kahvi- ja luentotilaisuuksia mm. Kampin palvelukeskuksessa.
Hantuseen teki vaikutuksen se, kuinka paljon on vanhuksia joilla ei omaisia tai joista ei välitetä. Yhdistys aloitti palvelutalon suunnittelun ja rakentamisen. Vuonna 1999, Sallin ollessa 88-vuotias, valmistui Töölööseen palvelutalo Kantti.
Palvelutaloon valmistuivat tilat myös yhdistykselle. Yhdistyksen oli nyt mahdollista laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa. Aika kului nopeasti; pienen ja velkaisen yhdistyksen taloustilanne oli Sallin mukaan vaikea, joten johtoon olisi tarvittu hyviä talousihmisiä. Kirjassaan Salli arveli yhdistyksen kompuroineen valinnoissaan. Kokouksia oli yhä useammin ja ne venyivät pitkiksi. Keväällä 2003 Salli, ollessaan 92-vuotias, ja muutama muu pitkään hallituksessa ollut erosivat tehtävästään.
Seuraava satanen
Salli löysi uuden elämänkumppanin ja meni kihloihin 100-vuotissyntymäpäivänään vuonna 2011.
Pian, 3.4.2016, juhlimme yhdistyksemme vanhimman jäsenen, voimanpesä Salli Hantusen 105-vuotissyntymäpäiviä.
Teksti: AV
Salli Hantunen maaliskuussa 2016, ikää 104 vuotta. Kuva: AV
Ote Salli Hantusen kirjasta: tilintarkastus
”Muistuupa tässä mieleeni näin jälkeenpäin aika hupaisa tilanne. Oli ollut tilintarkastus. Kaikki oli valmista. Toiminnanjohtaja Kuuselalla oli tapana, että kun tilit oli tarkastettu, hän avasi baarikaappinsa, jossa oli aina muutama edustuspullo. Hän kutsui huoneeseensa tilintarkastajat, joista toinen oli Joensuusta ja toinen Kannuksesta. Minäkin tulin kutsutuksi niihin tilaisuuksiin, ellei minulla ollut sitten työtä omassa huoneessani.
Toiset toimistolaiset lähtivät omalla ajalla kotiinsa. Minun virkaani kuului, mahtoiko kuulua palkkaani, että piti olla seuraksi heidän mukanaan. Joensuulainen oli vanhempi mies, eikä viipynyt seurassamme pitkään, koska hänen oli ehdittävä määrä junaan. Heikki, kannuslainen, oli vähän viinaan menevä eikä hänellä muutenkaan ollut mitään kiirettä, sillä hänen tyttärensä oli Helsingin yliopistossa opiskelemassa. Mies sanoi menevänsä tyttärensä luokse yöksi. Heikki siis jäi ja tarjoilu jatkui. Minä en ottanut kuin vichyvettä eikä johtajakaan humalaan asti ryypännyt. Heikki tuli niin känniin, että melkein vain örisi. Sanoin johtajalle, että jos minäkin lähtisin kotiin, mutta hän sanoi, että älä nyt lähde, kohtahan täältä lähdetään. Menin omaan huoneeseeni kokoamaan tavarani ja lukitsemaan oveni, sillä pidin sen aina yöllä lukittuna ja avaimia ei siihen ollut kuin minulla.
Kesken kaiken kuulin, kun ulko-ovi paiskattiin kiinni. Riensin katsomaan ja havaitsin, että johtaja oli häipynyt ja jättänyt minut sen änkyräkännissä olevan Heikin kanssa kahden. Siinä tilanteessa minulla oli vitsit vähissä. Mitä minä teen? Koetin kysyä Heikiltä, missä se sinun tyttäresi asuu? Mahtoiko hän ymmärtää edes, mitä minä puhuin. Ei tullut minkäänlaista muuta selvitystä kuin ööö, ööö, ööö.
Minulle nousi sisu kurkkuun ja hiki pintaan. En minä nyt koko yöksi jää häntä vartioimaan ja yksin en voinut häntä sinne jättää. Soitin pirssin ja kerroin jo puhelimessa, että kuljettaja tulisi siihen portaaseen hissin luo vastaan. Minulla oli työ ja tuska saada hänet hissiin. Onneksi hän oli pienenpuoleinen mies. Raahasimme hänet autonkuljettajan kanssa autoon ja työnsimme takapenkille. Itse menin kuljettajan viereen. Vierähti tovin aikaa ennen kuin hän oli autossa. Siinä kamppaillessamme huomasin, että Kuusela seisoi Liisankadun ja Maurinkadun kulmauksessa ja kurkki sieltä meidän puuhiamme. Kun huomasin hänet, nostin käteni ja heristin nyrkkiäni hänelle. Minulla ei ollut tilaisuutta suusanallisesti siitä hän moittia, minkä katalan teon hän minulle teki.
Kun papparainen oli penkillä, menin autoon. Kuljettaja kysyi: ”Mihin ajetaan?” Sanoin, että en tiedä. Jotenkin tuosta olisi eroon päästävä. Yritimme tiedustella, että missä se tyttäresi asuu. Vastauksena oli vain jotakin murinaa. Samalla minulle tuli väläyksenä muistikuva, että Tanner-säätiölle oli rakennettu opiskelija-asuntola. Ehkä hän hyvinkin asuisi siellä. Se tuntui tässä tapauksessa todennäköiseltä. En tiennyt osoitetta, mutta kysyin kuljettajalta. Hän sanoi, että se pitäisi olla Vallilassa, vaikka ei hän sinne ole koskaan kyytiä tehnyt. Käskin ajaa sinne, ehkä se sieltä jostain löytyy. Muussa tapauksessa viemme hänet poliisin hoiviin.
Lähdimme ajamaan ja löysimme sen talon ja ajoimme pihaan. Pyysin, että odottakaa te täällä autossa, minä menen tiedustelemaan asuuko siellä sellaista neitiä, joka tuntee Heikin isäkseen. Menin aulaan ja kysyin. Minulle vastattiin, että kyllä täällä sellainen henkilö asuu, mutta nyt hän ei ole kotona. Kerroin, että minulla on tuossa autossa hänen isänsä. Hän on kertonut tulevansa tyttärensä luokse yöksi, mutta hän on nyt vähän huonokuntoinen. Mistähän saisin apua. Siinä osui olemaan kaksi pitkää opiskelijapoikaa, jotka kuulivat tämän jutun ja sanoivat, että kyllä me autetaan. Niin he menivät ja kaivoivat Heikin autosta ja veivät jonnekin. En tiedä asiasta enempää. Ajattelin vain mikä oli tyttären reaktio, kun tuli kotiin ja tapasi rakkaan isänsä melko avuttomassa tilassa. Palasin samalla autolla kotiin.
Seuraavana päivänä olin vihainen johtajalle, mutta hän vain nauroi vähän pirullinen pilke silmäkulmassaan: ”Hyvinhän sinä siitä selvisit.” Eikä hän ollut yhtään vihainen hyväksyessään melko suureksi paisunutta taksilaskua. No, sehän meni tilintarkastajien sarakkeeseen. Joskus meillä oli tällaisia, miellyttäviä ja vähemmän miellyttäviä tilanteita.”
Ihanan tarinan kirjoit Anneli meidän ihanasta Sallista, kiitokset! Irma Marttila, pj