Olen kuullut sanottavan, että sana köyhä on niin ruma, että pitäisi käyttää sanaa vähävarainen. Kyllä, sana on ruma. Vielä rumempi se on sille, joka köyhyydessä elää.
Se on ruma silloin, kun lapsi ei voi osallistua luokkakaverinsa syntymäpäiville, koska ei ole varaa trendilahjaan tai elokuvalippuun. Se on ruma silloin, kun hampaaseen sattuu, eikä sitä ole varaa korjauttaa. Leveä hymy ei onnistu ja se muistuttaa jokaisen pienenkin ilon keskellä siitä, että olet köyhä. Kun nainen miettii gynekologiakäyntiä yksityisellä ja joutuu valitsemaan kyllä vai ei, silloin on köyhä.
Se on ruma silloin, kun yrität tienata kirpputorilla muutaman euron myymällä omia arkivaatteitasi saadaksesi ruokaa pöytään, ja jokainen lisäeuro voi pienentää tukiasi. Sana on ruma silloin, kun pohditaan tarkasti, miten pienestäkin ansaitusta eurosta voidaan leikata, mutta samaan aikaan yhteiskunnassa löytyy intoa ja vaikutusvaltaa suurhankkeiden edistämiseen. Kyllä. Kritiikki osukoon sinne, mihin sen kuuluukin osua. Niihin, jotka elävät valmiissa maailmassa ja ovat unohtaneet avata kätensä lähimmäiselleen.
Köyhyys näkyy siinä, ettei ole varaa polkupyörään, jotta voisi kulkea kouluun tai töihin. Se näkyy siinä, että digiloikat jäävät loikkimatta ja hienot esitykset tekemättä, kun ei ole omaa laitetta, oma laite ei toimi ja koulun WiFin ääreen on tultava sateessakin. Köyhyys näkyy siinä, ettei ole varaa harrastaa. Ei ole varaa seuramaksuihin, ei ole varaa varusteisiin tai instrumentteihin. Ei ole varaa kuulua joukkoon. Se näkyy koulun ruokalassa perjantaisin, kun pitää tankata selvitäkseen viikonlopusta. Se näkyy maanantaisin, kun pitää täyttää vatsa viikonlopun jälkeen.
Köyhyys näkyy siinä, että kun jokin menee rikki, sitä ei ole varaa korjata. Ei siksi, ettei haluaisi ostaa kotimaista tai laadukasta, vaan siksi, ettei voi. Köyhyys rajoittaa. Se kuluttaa. Se lamauttaa. Köyhyys ei jalosta, aivan kuten ei kärsimyskään.
Siksikö me haluamme unohtaa solidaarisuuden ja pukeutua suuriin kukkiin? Siksikö vähättelemme köyhyyttä, koska se hävettää? Se hävettää, kun puhelinliittymä suljetaan, sähköt katkaistaan tai vettä ei enää tule hanasta. Se hävettää, kun putoaa. Silloin kuulee helposti, että ihmisen pitäisi vain osata huolehtia itsestään, yrittää enemmän ja myydä.
Köyhyys puetaan mielellään sanaan vähävarainen. Se helpottaa niiden oloa, joiden ei tarvitse elää sitä todeksi. Vähävaraisessa on vielä häivähdys valinnan mahdollisuutta. Jos joutuu laskemaan jokaisen päivän selviytymistä, ei ole vähävarainen. On köyhä.
Joskus köyhyydestä puhutaan myös vähäosaisuutena. Sekin voi olla oikea sana, sillä köyhyyden taustalla voi olla pitkä ketju epäonnea, sairautta tai syrjäytymistä. Mutta köyhyys voi kohdata kenet tahansa. Varsinkin aikana, jolloin sosiaaliturvaa kiristetään, työttömyysturvaa leikataan ja yhä useamman ihmisen toimeentulo horjuu.
Huolestuttavinta on se, että samaan aikaan puretaan niitä rakenteita, jotka ovat ehkäisseet ongelmien kasaantumista. STEA-avustuksia on leikattu järjestöiltä, jotka tekevät korvaamatonta työtä yksinäisten, pitkäaikaissairaiden, mielenterveyskuntoutujien, omaishoitajien, vähävaraisten lapsiperheiden ja monien muiden hyväksi. Kun ennaltaehkäisevä työ ajetaan alas, lasku tulee myöhemmin paljon suurempana.
Valtion kulttuuriavustuksia pienennetään, vaikka kulttuuri ei ole luksusta vaan osa ihmisarvoista elämää. Kirjasto, teatteri, konsertti, kuoro, museo, lasten taideharrastus tai paikallinen tapahtuma eivät kuulu vain niille, joilla on varaa. Ne ovat hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja toivoa myös köyhälle.
Ja samalla, kun köyhälle kerrotaan yritteliäisyyden olevan ratkaisu kaikkeen, tehdään yrittämisestä yhä vaikeampaa juuri niille, joilla ei ole puskuria. Pienikin lisätulo voi heikentää tukia, mutta ilman sitä lisätuloa ei pärjää. Yritä siinä sitten. Yrittäminen näyttää olevan sallittua ennen kaikkea niille, joilla on jo valmiiksi turvaverkko.
Valtio on ikuinen. Siksi on käsittämätöntä, kuinka nopeasti voidaan tehdä päätöksiä, jotka rapauttavat luottamusta ja kasvattavat eriarvoisuutta vuosiksi eteenpäin.
Kun nuori liivimies ja 60-vuotias nainen sairastuvat syöpään, kumpi saa hoidon ensimmäisenä? Se on kysymys, jota hyvinvointivaltiossa ei pitäisi koskaan joutua kysymään. Mureneeko hyvinvointivaltio juuri niin pieneksi, että se ei enää pysty ehkäisemään niitä ongelmia, joiden vuoksi se alunperin rakennettiin?
Kuka lopulta maksaa nopeiden hyötyjen laskun?
Köyhyys on ruma sana, koska köyhyys tekee elämästä rumaa. Ruminta kuitenkin on tehdä köyhyydestä yhä useamman suomalaisen todellisuus.
Ruth Palola
